Toivon että te kaikki luette tän, nekin jotka ovat vain säälistä saattaneet klikata itsensä lukijakseni. Huomasin että mun elämää seuraa jo 75 ihmistä täältä. Se tieto upposi vasta yks yö mun pehmeeseen kaaliin, että joitakin saattaa oikeasti kiinnostaa, ne lukee mitä ajattelen. Ette uskokaan kuinka paljon voisin vain kiittää teitä kaikesta, kiitos kiitos kiitos.
Yksi yö myös pääni vilisi ajatuksia, olisi niin paljon kerrottavaa ja kirjoitettavaa. Jossain yön pikkutunneilla sain voimaa ja ajattelin "periksi ei anneta", ei missään tilanteessa. Voitan vielä masennuksen, näytän et musta oli siihen. Sitten seuraavana päivänä psykologi kuitenkin huomasi ja kauhisteli "kuustoista vuotias, ja musta tuntuu että niin kuin sä olisit jo luovuttanut. Antanut periks elämälle". Totta, totta.
On monia asioita mistä olen onnellinen, tai mun pitäisi olla onnellinen. On H, G-koissu, Sisko, Mummu, ei huostaanotettu, olen töitä hakeva työtön ja ei ole pitkään aikaan tullut kammottavia ahdistuskohtauksia.
Sitten tapahtui jotain. Säikähdin, olin valmis pakenemaan, vaikka juuri olin päättänyt että kasvan ja lopetan pakenemisen. Selvitän asiat ja elän niin kuin pitäisi. En pakene, mutta joudun tekemään tämän...
...tappamaan yhden persoonistani, sen aidoimman ja sen joka minä oikeasti olen. Tärisin H:n sängyssä ja itkin salaa. En tahtoisi missään nimessä tehdä tätä, mutten voi muutakaan. Pelkään liikaa, pelkään elää, pelkään kasvaa, pelkään rakastaa, pelkään muistaa. Mä kadotan itseni, piilotan itseni hymyyni ja lähden pois, etsimään uutta minääni. Jotain mitä voisin olla mutten ole.
Tää oli ehkä viimeinen viesti mitä musta kuulette täällä, ehkä tulen joskus kertomaan mitä kuuluu, mutta ainakin seuraan vielä teidän elämäänne, pidän peukkuja teille ja toivotan parempaa elämää ja halaan virtuaalisesti.
Erityisesti vielä tahdon kiittää Negativityä, Cassieta, Bambia, M:ää, Kristaa, Vendettaa, Kelvotonta, Elegietä, Rubyä, syystä jos toisesta. Samoin teitä kaikkia, ja tahdon vielä muistuttaa että jokainen kommenttinne on ollut erityinen, tuonut piristystä savuiseen ja sateiseen elämääni, jaksanut kannustaa ja olen imenyt niistä kaiken voiman, olette kuluttaneet aikaanne minuun. Kiitos teille. Tunnen myös että mun pitäisi pyytää anteeksi. Anteeksi.
tthi, eli minä, Tinja, sanoo kiitos, anteeks ja näkemiin. Tahtoisin vieläkin kirjoittaa, mutten saa. Ihmiset painostaa salaa räjäyttämään mun pääni nähtävästi. Ma armastan teid. ♥ (klick)
peeäs; tämä blogi menee deletiin ennen 2010-vuotta, sitten joskus ehkä esiinnyn uudessa blogissa, jossain.
Yksi yö myös pääni vilisi ajatuksia, olisi niin paljon kerrottavaa ja kirjoitettavaa. Jossain yön pikkutunneilla sain voimaa ja ajattelin "periksi ei anneta", ei missään tilanteessa. Voitan vielä masennuksen, näytän et musta oli siihen. Sitten seuraavana päivänä psykologi kuitenkin huomasi ja kauhisteli "kuustoista vuotias, ja musta tuntuu että niin kuin sä olisit jo luovuttanut. Antanut periks elämälle". Totta, totta.
On monia asioita mistä olen onnellinen, tai mun pitäisi olla onnellinen. On H, G-koissu, Sisko, Mummu, ei huostaanotettu, olen töitä hakeva työtön ja ei ole pitkään aikaan tullut kammottavia ahdistuskohtauksia.
Sitten tapahtui jotain. Säikähdin, olin valmis pakenemaan, vaikka juuri olin päättänyt että kasvan ja lopetan pakenemisen. Selvitän asiat ja elän niin kuin pitäisi. En pakene, mutta joudun tekemään tämän...
...tappamaan yhden persoonistani, sen aidoimman ja sen joka minä oikeasti olen. Tärisin H:n sängyssä ja itkin salaa. En tahtoisi missään nimessä tehdä tätä, mutten voi muutakaan. Pelkään liikaa, pelkään elää, pelkään kasvaa, pelkään rakastaa, pelkään muistaa. Mä kadotan itseni, piilotan itseni hymyyni ja lähden pois, etsimään uutta minääni. Jotain mitä voisin olla mutten ole.
Tää oli ehkä viimeinen viesti mitä musta kuulette täällä, ehkä tulen joskus kertomaan mitä kuuluu, mutta ainakin seuraan vielä teidän elämäänne, pidän peukkuja teille ja toivotan parempaa elämää ja halaan virtuaalisesti.
Erityisesti vielä tahdon kiittää Negativityä, Cassieta, Bambia, M:ää, Kristaa, Vendettaa, Kelvotonta, Elegietä, Rubyä, syystä jos toisesta. Samoin teitä kaikkia, ja tahdon vielä muistuttaa että jokainen kommenttinne on ollut erityinen, tuonut piristystä savuiseen ja sateiseen elämääni, jaksanut kannustaa ja olen imenyt niistä kaiken voiman, olette kuluttaneet aikaanne minuun. Kiitos teille. Tunnen myös että mun pitäisi pyytää anteeksi. Anteeksi.
tthi, eli minä, Tinja, sanoo kiitos, anteeks ja näkemiin. Tahtoisin vieläkin kirjoittaa, mutten saa. Ihmiset painostaa salaa räjäyttämään mun pääni nähtävästi. Ma armastan teid. ♥ (klick)
peeäs; tämä blogi menee deletiin ennen 2010-vuotta, sitten joskus ehkä esiinnyn uudessa blogissa, jossain.
